Lomalle, mutta ei lomalle?
Ainakin siltä nyt näyttää. New York on kohde, johon tukehtuu jo nyt. Tai tukehtuu, kuka tukehtuu, Mies valmistautuu tavallaan:
Perillä New Yorkissa
Torstai 050608
Äänenkäytöllisesti monipuolisten vaiheiden jälkeen pääsimme lähtemään. Liekö ollut syynä paikallinen verensokerin laskuhäiriö vai muutama lyhyeksi jäänyt yö. Välilasku Arlandan kentälle Tukholmassa. Ajattelin jo jäädä sinne kesätöihin, koska pyysivät vesilitrasta vähän yli 5 euroa ja maksaa voi vain seteleillä. Kympistä sai takaisin 4.80 ruotsin kruunuina. Kohtuullisen hyvä kate raanavedelle ja pientä naapurimaan valuutan pakkomyyntiä. Ameriikkaan lähtö oli terminaalin toisessa päässä ja siellä iskettiin heti kyselykaavake käteen. Kovin ovat jenkit uteliaita. Halusivat tietää, olinko ollut maatilalla töissä, tekemisissä eläinten kanssa, tai harrastanut vakoilua tai sabotaaseja. Rouva käski tiukasti olla tunnustamatta kouluaikaisia kolttosia tai kertomatta siitä yhdestä kerrasta, jolloin juoksin mamman lehmät kesälaitumelle henkeni kaupalla ja pistää vain joka paikkaan, että nou. Lopulta kopioin Rouvan vastaukset omaan paperiini, kun Rouva oli netistä valmiiksi katsonut, mitkä oikeat vastaukset on.
Lentomatka oli pitkä ja puuduttava. Kahdeksan ja puoli tuntia Atlantin ylitystä. Onneksi oli kirkas ilma, pystyi seuraamaan, missä oltiin ja Rouva otti kuvia Grönlannin jäätiköistä.
Muutama vuosi sitten meillä vieraili huonokuuloinen amerikkalainen vanhempi mies, joka oli ruokapöydässäkin ilmeisen tietämätön siitä, että hänen tuottamansa onomatopoeettiset äänet olivat muiden kuultavissa, vaikka hän itse ei niitä kuullut. Meidän lapsilla oli sinä iltana todella pokassa pitämistä. Nyt sama mies oli hajusta päätellen meidän edessämme palaamassa takaisin kotimaahansa Tukholman matkaltaan. Epäsosiaalinen tyyppi muutenkin, valutti vaivihkaa istuimensa selkänojaa taaksepäin joka kerta, kun me poistuimme hetkeksi jaloittelemaan.
Amerikan mantereelle astuttaessa tuli heti sellainen olo, että on päässyt CSI –sarjaan mukaan. Sormenjäljet ja valokuva otettiin heti ja kysyttiin, aiotaanko todella olla kolme viikkoa Nykissä. Tuli mieleen ne itäisen Euroopan valtiot, jotka voimansa tunnossa kyykyttivät turisteja. Täällä se tehtiin hymyillen.
Tultiin bussilla ihan sujuvasti Newarkin kentältä Grand Central Terminaalille, käveltiin laukkujen kanssa kymmenkunta korttelia ja nyt on kaikki kunnossa. Huone on juuri niin perus ja pieni kuin tähän hintaan pitikin, mutta näyttää siistiltä ja viihtyisältä ja vessa on vieressä. Paikan nimi on Hotel 31.
Aikaero on aikamoinen, Suomessa kello on jo yksitoista ja täällä tuli vasta neljä. Pitää yrittää suorittaa jotain tänään, että päästään oikeaan aikaan nukkumaan.
Ensimmäinen ilta New Yorkissa - virikkeitten tulvaa
Kun tänne asti oli tultu, piti tietysti lähteä suorittamaan kaupunkia. Käveltiin eri elokuvista ja tv –sarjoista tuttuja katuja pitkin Broadwayta Times Squarelle, kun tiedettiin, että siellä joku kumminkin oitis myy meille kaupunkikiertoajelun, jollaiselle nyt aiottiin mennäkin. Ensimmäisessä kadunkulmassa punatakkinen nuori mies olikin kovasti kiinnostunut siitä, mistä maasta kaukaiset vieraat tulivat, ja myi meille juuri sen 48 tunnin kaupunkikierroksen, jonka olimme aikoneet hankkiakin (48 dollaria). Kun myöhemmin yritettiin kysyä punatakkisilta bussin lähtöpaikkaa, ei kiinnostus enää näkynyt, meidäthän oli rahastettu jo.
Punaisen kaupunkibussin katolla istuminen oli varmaan ainoa aktiviteetti, joka vielä onnistui pitämään meidät hereillä, kun opaskin oli ilmeisen leipääntynyt ja tekohauska ja puhui liikenteen hälinässä meille liian epäselvästi. Hotelliin palatessa kello oli Suomessa jo kolme aamuyöllä. Samoilla silmillä on jo katseltu mantereita 23 tunnin ajan. Suomessa olisi nyt tätä kirjoittaessa aamuviisi. Jet lag iskee varmasti myöhemmin.
Nyt on New Yorkista kaoottinen ja ähky olo. Kuvat pilvenpiirtäjistä ja keltaisista takseista ovat periaatteessa tuttuja, mutta kun niihin liitetään myös valtava määrä ihmisiä, kauppojen pursuavia näyteikkunoita ja koko äänimaailma, olo on epätodellisen hämmentynyt, mikään ei oikein jäsenny vielä.
Tuntuu ihan samalta kuin kiertoajelulla räpsityissä kuvissa, epätarkkoja palasia sieltä täältä, hirveän erilaisia juttuja ja paljon mielenkiintoista, jonka vieressä haluaisi seisahtaa.
Ja vielä etäältä nähtyjä asioita, jotka ovat siellä, mutta kovin erilaisina kaupunkilaisten arjessa kuin matkailumainosten kuvissa. Vapaudenpatsaskin oli siellä jossain, kuva on otettu Brooklynin puolelta asti.
Siellä täällä oli valurautakoristeisia julkisivuja, ja - ihan totta, täällä on oikeasti paljon tällaisia paloportaita, joita pitkin elokuvissa poliisit ja roistot ajavat toisiaan takaa. Yhtään roistoa ei nyt nähty, poliiseja kylläkin, muttei portailla.
Tämä talo oli valmistuessaan New Yorkin korkein pilvenpiirtäjä, mutta ei kauan. Silitysraudan muotoisesta rakennuksesta oli sen valmistuttua liikkeellä huhu, että se saa aikaan tuulenpyörteen, joka nostaa naisten hameet pilviä kohti ja miehiä kerääntyi sankoin joukoin tuota ihmettä odottelemaan. Mies oli nähnyt saman tapahtuvan sinkkuelämän Carrielle, mutta pettymyksenhän tämä tuotti.
Kaksi komeaa siltaa tekivät vaikutuksen: Ajettiin Manhattan Bridgeä mennen tullen ja Brooklyn Bridge vielä jonain päivänä kävellään.
Brooklyn bridge
Manhattanin siluetti Manhattan bridgeltä.
Ja Empire State Building hotellihuoneemme ikkunasta iltavalaistuksessa.
Ensimmäinen kokopäivä New Yorkissa
Hieno päivä! On nähty jo koko NYC. Istuttiin sekä uptown loop että downtown loop turistibussissa. Vuorokausirytmissään seonneille tämä on tosi kätevä tapa nähdä paljon, kuulla koko ajan missä mennään ja istua kevyesti ulkona. Suosittelen todella!
Kun vielä illalla kaytiin Empire State Buildingissa katsomassa missä on käyty, voi todella sanoa, että nyt tämä omena on nähty.
Ja samalla, kun sanotaan näin, tiedetään aivan hyvin, että tästä on nähty vain pintaraapaisu. Monien alueiden läpi ajaminen herätti halun tulla takaisin, kävellä, haistella, maistella, ottaa kuvia muistoksi yksityiskohdista, istua jossain, mutta kolmen kiertoajelun jälkeen minulle loksahtivat mielikuvat ja kartta paikoilleen ja Miehellekin tuli jonkinlainen ajatus siitä, missä mennään.
Aloitimme kävelemällä Times Squarelle, josta turistibussit lähtevät. Se on se paikka, jossa Nykin valtaisimmat mainosvalot vilkkuvat ja kaikki turistit ja turistien pyydystäjät parveilevat.
Yksi paikan tunnetuimmista tourist trapeista on ollut The Naked Cowboy, joka tasa-arvon nimissä on muutama vuosi sitten saanut siskon. Nyt nähtiin vain tämä sisko, ei cowboyta.
Paikalla on myös poliisi. Kuvasta voisi päätellä, että tarkkaa rikostutkintaa tässä suoritellaan,
mutta tässä poliisi vain toteuttaa yhden turistipojan toiveen: "Could you please take a picture of me?"
NYPD:n toimisto on kuitenkin keskeisellä paikallaan.
Uptown-kierroksen lähtöpaikkaa jouduttiin vähän hakemaan, mutta kulman takaa sekin löytyi. Oppaaksi sattui tänään paljon reippaampi kaveri kuin eilen, mutta meillä oli vähän vaikeuksia pysyä matkassa, kun kieli oli niin rentoa "You guys you do..." ja taas meni jostain hauskasta jotain ohi. Mutta leipääntymisestä ei nyt ollut kysymys.
Kaikkein mielenkiintoisinta kiertoajelussa oli nähdä, miten hetkessä alue muuttuu toisenlaiseksi, ihmiset kaduilla ovat aivan erilaisia, puistot, kaupat näyteikkunat, talot - ihan kaikki. Kaikkein dramaattisin muutos oli Harlemiin tullessa vauraan Upper West Siden ja Grantin muistomerkin puistojen jälkeen. Kaduilla oli tummia poikia, seinissä graffiteja.
Ja ihan pelkkä talojen ulkomuoto oli luotaan työntävä. Elleivät talot olleet ränsistyneitä, ne olivat jotain persoonatonta kolossia kuten tämä:
Toisaalta tästä ympäristöstä on kyllä lähtenyt paljon elämää. Apollo teatterissa on moni lupaava jazzmuusikko ollut esillä jo ennen suurempia foorumeita ja Cotton clubikin on täällä.
Ja African Avenuen lisäksi löytyi tietysti myös tämä:
Olisikohan niin, että ihmisellä voi olla unelma vain, jos jotain oikeasti puuttuu? Ja mitään suurta ja mullistavaa ei voi syntyä pumpulista ponnistamalla?
Anteeksi kaikki lukijat, tästä päivästä puuttuu kokonaan loppupäivän selostus, miten istuimme bussissa koko downtownin kiertoajelun ja vielä sen jälkeen ihailimme Empire State Buildingista New Yorkia yöllä. Paljon olisi kerrottavaa, mutta täällä on paikoitellen hankalaa käyttää nettiä. laitoin kuitenkin tuon yläpuolella olevan bussikuvan ihan Pojanpoikaa varten.
Vapaudenpatsas ja Ellis Island
Lauantai 07.06.08
Nyt tiedän, kuka on keksinyt labyrintin. Se on ollut ensimmäinen newyorkilainen, jonka luo on tullut turisteja. Kukaan ei voi päästä suoraan näkemään patsasta, rakennusta tai mitään näkemisen arvoista, ellei ensin jonota.
Tästä on kehitetty taidetta. Matka Empire State Buildningin ulko-ovelta lippuluukulle kestäisi minuutin, mutta nyt se taitavien köysiratojen kautta kestääkin tunnin.
Vielä taitavampaa toiminta on Vapauden patsaan kanssa. Kun liittyy jonon päähän ja odottaa kaksi tuntia, luulisi, että sitten pääsee lippuluukulle. Ei tietenkään, lippu olisi pitänyt ostaa etukäteen, se jono oli lautalle. Muutaman väärän lausuman jälkeen siitä, että joku on kevätkauden lukenut suomeksi ja englanniksi hakuteokset, käynyt virtuaalisesti kaikki monumentit läpi, tällainen pikkujuttu kuin lippu, ei sitten jäänyt mieleen. No, onneksi lippuja vaatinut täti suostui siihen, että päästi meidät siitä jonosta siihen varsinaiseen lippujonoon. Sieltä takaisin tullessa vuoro oli jo vaihtunut ja täti kateissa. Vakuutin kuitenkin, että meille luvattiin pääsy takaisin. Se onnistui jostain syystä, eikä sitten tarvinnut jonottaa enää kuin turvatarkastukseen, lautalle Vapauden patsaalle, lautalle sieltä Ellis Islandille ulkomaalaisvirastoon (Siirtolaismuseoon) ja lautalle sieltä pois. Nerokas järjestelmä, sillä kuuman päivän takia piti saada juotavaa ja syötävääkin, jota kyllä oli tarjolla, vaan ei asevelihintaan.
Siinä sivussa sitten tuli nähtyä Vapaudenpatsas, Ellis Islandin siirtolaismuseo (ettei vaan minunkin isoisäni setä 1800 –luvun lopussa siellä odotellut maahan pääsyä, korjatkaa suku, jos olen väärässä), kultainen vasikka, jota Wall Streetillä palvotaan, WTC –tornien jäljiltä oleva valtava Ground Zero –monttu ja jokunen opaskirjoissa jonotett.. nähtävyydeksi määritelty juttu
Kyllä nämä joka tapauksessa kannatti ja piti nähdä. Elämän voi jakaa nyt kahteen osaan. Ensimmäisen aikana oli nähnyt Lady Libertyn vain kuvista ja toinen alkoi siitä, kun oli ollut siellä itse.
Se oli aika väkevä kokemus jonottamisineenkin. Käyntiin sai vuokrata audiotourin, kuulokkeet, josta kuuli selostuksen, ja Rouvan mielestä sekin oli hyvä juttu. Näillekin pysteille löytyi nimet:
oli homman isä, rakennuksen taiteellinen suunnittelija, rakenteiden suunnittelija Eiffel, rahoituksen kerääjä Pulitzer ja Emma Lazarus, joka teki runon: "Give me your poor…" Kuulokkeista kuuli myös haastatteluja, selostuksen avajaisista ja patsaan symboliikasta.
Käyntiin jäi syvempi ymmärrys kuin niillä tuhansilla turisteilla, jotka tyytyivät pelkästään napsimaan kuvia itsestään, itse Ladysta ja Manhattanin profiilista.
Vaikka tietysti Rouva teki senkin siinä samalla.
Tässä ihan tarkoituksellisesti muutama kuva, joka ei ole suoraan edestä ja alhaalta, nehän jokainen on nähnyt.
Ellis Islandin siirtolaismuseo oli toinen must. Moni istui laivassa sen ohi, eikä edes pistäytynyt maihin, ja tuskin tiesivät mitä menettivät. 12 miljoonaa siirtolaista lähinnä Euroopasta tuli Amerikkaan tätä kautta. Audiotour ohjasi tekemään saman matkan: katsomaan rantaan tulevia aluksia ja ihmismassoja omaisuus mukanaan arkussa, korissa, peitteeseen ommeltuna tai säkissä, sitten jättämään matkatavarat suureen halliin, kiipeämään toiseen kerrokseen, jonka portailla jo ensimmäisten takkeihin laitettiin liidulla diagnooseja (sydänvaivat, mielisairaus) ennen varsinaista lääkärintarkastusta. Sitten istuttiin isossa salissa, jonne parhaimmillaan ahtautui penkeille 12 000 ihmistä – nyt vain kymmeniä.
Salissa kuulusteltiin matkan tarkoituksesta, toimeentulosta ja tarkistettiin, että naisille on hakija, joka vie pois. Jos ei ollut, voi voi. Jotkut menivät täällä saarella naimisiin päästäkseen miehen mukana maahan. Perusteellista oli. Nähtiin testipatteristoja ja lääkärinvälineitä, ja Roua kuunteli kuulokkeistaan siirtolaisten haastatteluja (tosi mielenkiintoista, oli tunnepuoli mukana)
Salin ikkunoista tuskin näkyi ihan samanlainen näkymä kuin nyt:
Rantaan päästyä valittiin kävelyreitti niin, että pystyttiin bongaamaan lisää lähinnä lähihistoriaa. Battery parkissa on tämä pallo, joka oli WTC:n tornien välissä ja on nyt tuotu vaurioituneena tänne muistomerkiksi. Wall Streetin härän oli keksinyt niin moni muukin, että sellaista poseerauskuvaa, jossa olisi ihminen ja härkä ja ihminen silittelisi jotain härän osaa, ei millään saanut. Tänne ei kukaan ollut pystyttänyt köysilabyrinttia jonotukseen.
Kadun varrella oli Trinity Church ja St Paul's kappeli, jotka tulivat entistä kuuluisammiksi toimiessaan hoitopaikkoina WTC:n tornien luhistumisen päivinä, mutta ne olivat nyt jo kiinni.
Ground Zero on nyt pelkkä rakennuspaikka. Monttu, jonka aidoilla on varoituskylttejä, eikä oikein mitään, minkä edessä voisi hiljentyä. Nostureita muiden pilvenpiirtäjien keskellä. (Muistelupaikka on nyt huomattavasti valmiimpi, kymmenen vuotta tapahtuman jälkeen.)
Urheille palomiehille on viereisen talon seinässä iso muistotaulu, jossa vakuutetaan, että tätä ei koskaan unohdeta.
Tässä kohdassa alkoi tehdä mieli metroon. Täällä pitää metron reitin lisäksi tietää, onko juna express vai local. Express voi puhaltaa oikean aseman ohi. Niinpä astuimme ensin neloseen, sitten samaa reittiä kulkevaan kuutoseen, joka on local, nousimme pois 28th Streetillä ja kävimme syömässä Deli 28:ssa, joka on varsin suositeltava deli. Hyvänmakuista ruokaa ja siisti ympäristö, paljon valinnan varaa. Sitä Rouva ei kertonut etukäteen, että tiesi sen olemassaolosta (työkaverin vihje), vaan antoi ymmärtää, että me vain löydettiin hyvä paikka itse.
Ellis Islandilla oli seinässä hellevaroitus. Huh, serkkutytön muistisäännön mukaan 82 F on 28 C, joten 100 F kuulostaaa jo tosi pahalta.Periamerikkalaiseen tapaan täällä kumminkin varoitetaan vaaroista, jopa helteestä, ettei kukaan pääse sanomaan, ettei varoitettu.
Sunnuntai jumalanpalvelus Broadwaylla ja gospelia Brooklynissa
Sunnuntai 080608
Klo 10 alkavaan jumalanpalvelukseen piti lähteä hyvissä ajoin. Aamupalaan ja matkaan piti varata omansa ja olla vielä tuntia ennen paikalla, jos mieli istumaan. Ehdittiin ajoissa paikalle. Broadwayn parhaalla paikalla oleva David Wilkersonin kirkko ei kyllä kirkko ole koskaan ollut, tosi iso teatteri korkeintaan. Ovella nainen kysyi kaikilta tulijoilta, olivatko he ensikertalaisia. Jos vastasi ei, jäi jonoon, ja jos vastasi olevansa ensikertalainen, vietiin heti istumaan. Nainen otti kahdesta paikasta penkkirivin päästä teippivaraukset pois ja sanoi, että siinä olivat meidän paikkamme. Aprikoitiin siinä homman tarkoitusta. Oliko niin, että ensikertalaiset jätettiin penkin päähän, että siitä olisi mahdollisimman helppo tulla alttarille "antamaan elämänsä Jeesukselle" sitten kun siihen kutsu kuuluisi, ja uskossaan jo vahvat istuivat rivien keskellä? Ne mattimyöhäiset, jotka eivät olleet ekakertalaisia, joutuivat seisomaan.
Oli kyllä väkevä ja mielenkiintoinen tunnelma. Satahenkinen kuoro ja gospelorkesteri pitivät huolen siitä, että yli puoleen tuntiin kukaan ei puhunut, laulettiin vain. Normaali bändi, piano, Hammond –urut, basso ja rummut oli vahvistettu vielä yhdellä kosketinsoittajalla, joka hoiti matto –ja viulusoundit sekä pasunistilla ja trumpetistilla. Kenellekään kuulijoista ei tarvinnut kertoa, että pitää taputtaa takapotkulla. Se on selkäytimessä. Isolta screeniltä näkymä oli kuin suoraan tv –ruudusta. Laulujen sanat tulivat sinne (virsikaraoke?), väliin näkyi kuvia kuorosta, orkesterista, puhujasta ja yleisöstä.
Saarnakin oli selkeä, vaativa, iloinen ja turvallinen - ihan kuin Wilkersonin kirkossa pitikin. Saarnamies teroitti, että Jumala ei ole mitään sellaista, minkä voi liittää omaan maailmankatsomukseen entisten lisäksi, vaan Jumalan tunteminen muuttaa koko arvomaailman. Ihan lopuksi näyttämölle tuotiin muutama vauva siunattaviksi. Hellyttävää.
Tapahtuman jälkeen Rouva otti kuvia komeasta aulasta ja minä menin kiittämään kosketinsoittajaa hienoista soitoista ja soundeista. Hän kertoi, että soundit ovat Broadwayn parhaat, miksaaja Tsekistä, kaiuttimet yli 200000$. Äänentoisto olikin parasta, mitä olen koskaan kuullut. Esittäydyttyäni hän kertoi ilahtuneena kuunnelleensa minua ja yhtyettäni ollessaan "tämänkokoinen" ja näytti jonnekin vyötärönsä kohdalle. Minusta hän näytti ihan aikuiselta jo. Olenko tullut vanhaksi vai soittanut kauan? Kyllä maailma on pieni, New Yorkissa soitetaan maailman parasta gospelia minun yhtyeeni innoittamana.
Lähdettiin suunnistamaan seuraavaan "kirkkoon" eli Brooklyn Tabernaakkeliin, jossa piti olla lisää hyvää gospelia kuunneltavana. Meitä oli opaskierroksella varoitettu tämänpäiväisestä Puerto Rico paraatista ja siitä, että koko kaupungin liikenne olisi sekaisin, mutta emme juuri sitten huomanneet lähteneemme juuri sinne suuntaan metroasemaa etsimään. Eikä päästy 5th Avenuen yli, kun sillä marssi kaikenlaisia lippujen liehuttelijoita.
Suunnitelma meni uusiksi ja piti etsiä netistä tiedot uudelleen korvaavan reitin löytämiseksi. Se olikin mielenkiintoinen juttu. Ei näyttänyt löytyvän nettiä mistään. Yhdessä paikassa kaveri sanoi, että on netti, mutta pitää ostaa jotain ensin. Ostin hyvät Häägendätsjätksit ja vettä, ja sitten kaveri totesi, että ei mitään nettiä olekaan. Saako täällä tehdä näinkin? Lopulta tiedot löytyivät, ja Rouva oli kartalla saman tien, marssi lähimmälle metrolle ja valitsi oikean linjan, joka vei suoraan perille. Brooklynissa osoite ei sitten ihan pitänytkään paikkaansa. Juuri kun lopulta luulimme olevamme eksyksissä ja kysyimme yhdeltä vastaantulijalta, hän osoitti nauraen kadun toisella puolella olevaa rakennusta: "That's The Church." Ei eksyvä tietä kysy. Siis suomalainen.
Brooklynin kirkkokin oli ennemminkin teatteri.
Täällä oli kyllä ristikin, mutta sekin peittyi kaiuttimiin. "Näyttämön" edessä pyöri ennen tilaisuuden alkua mainoksia. Ne liittyivät tuleviin tapahtumiin. Yhtä emme ymmärtäneet ollenkaan:
Jossain vaiheessa tästä kerrottiin lisää. Oli tarkoitus tehdä paketteja johonkin köyhempään paikkaan ja tämä oli lista tavaroista, joita toivottiin tuotavaksi. On amerikkalaisetkin ilmeisesti köyhiä. Yksi mies piti puheen, jossa kertoi, miten kalliiksi tämä kaikki tulee, kun tankillinen bensaakin maksaa jo 70 - 80 dollaria. Lopuksi mies rukoili Jumalaa tekemään ihmiset anteliaiksi ja laittoi kolehtikorit kiertämään. Mekin hellyimme vähän antamaan amerikkalaisten bensakuluihin. Ei tiedetty, että noin vähissä varoissa ovat.
Gospelpuoli oli tällä kertaa pettymys. Ei ollutkaan sitä isoa Brooklyn Tabernaclen gospelkuoroa, joka tavallisesti piti olla näissä iltapäivätilaisuuksissa, vaan kymmenhenkinen nuorten kuoro. Pienempi kuorokin lauloi kyllä loistavasti ja olihan meno taas reipasta, mutta kun ei ollut koko aikaa edes livebändiä, jäi halju fiilis.
Ennen kaikkea pieni pettymys tuli siitä, että gospelin sijasta nähtiinkin näytelmä. Siinä vatvottiin kaksi tuntia siveyttä, teiniraskauksia, aborttia, ja ihmissuhteita. Se oli hyvin tehty ja mielenkiinto pysyi kyllä yllä. Yleisöä oli hauska seurata: vähän väliä kuului hyväksyviä huutoja, aamenia ja aplodeja, kun joku sanoi jotain oikein abortinvastaista. Yleisö todella osallistui! Me olisimme mieluummin nauttineet musiikkia, kun meillä ei ole enää teinejä, eikä Suomessa ole vuosittain 820 000 teiniäitiä, niin kuin Amerikassa. Sitäkin paheksuttiin, että heistä 80 % tarvitsee sosiaaliapua. Ehkä Suomessa asiaa ei sanottaisi ihan samassa sävyssä. Mutta kaiken kaikkiaan yleisön seuraaminen oli kulttuurielämys!
Brooklynissa etsittiin taas uusi metro, josta jäätiin pois jo ennen kuin poistuttiin Brooklynin puolelta. Rouvan mielestä oli jotenkin tärkeää kävellä sillan yli itse.
Sillalta sai komeita kuvia Manhattan Bridgestä ja Manhattanin siluetista.
Sillan jälkeen vasta sai mennä metroon uudestaan ja ajaa sillä hotellille.
Maanantaina Grand Central Terminalissa, YK:ssa, Rockefellerin katolla ja shoppailemassa
Maanantai 9.6.2008
Viime yönä puhelin soi kesken unien. Joskus on paneutumisen ja osaamisen mittarina pidetty sitä, että osaa vaikka yöllä herätettynä vastata oitis oikein. Mitähän se minusta kertoo, että ihan heti miettimättä osasin kertoa, että kyseinen kaveri ei saanut perusasteen päättötodistusta, kun häneltä jäi kolme kurssia puuttumaan vaadituista 44:stä? Oma moka se herääminen, unohdin laittaa kännykän äänettömälle. Eihän suomalainen soittaja voi tietää, että minä vasta nukkuen valmistaudun siihen päivään, jota hän elää. Jos siis luet tätä esim tiistaiaamuna, olen juuri mennyt täällä nukkumaan maanantai-iltana. Eipä se yöllinen herääminen mitään haitannut, uni on täällä maittanut hyvin.
Olipa taas mielenkiintoinen ja antoisa päivä. Grand Central Terminalin miljöö ja kello on tuttu monista elokuvista, mutta nyt me aamulla itse seistiin siellä ja katseltiin kaunista asemaa. Kello keskellä, lippu, avaruutta ja hälinää ja kauniit kattokruunut. Se oli kauniimpi ja vaikuttavampi, mitä osasimme odottaa.
Helteessä käveltiin muutama kortteli YK:n päämajalle. Sekin oli periaatteessa tuttu, mutta olla siellä ihan itse, nähdä muutakin kuin istuntosali, ihan itse kulkea tärkeiden pukumiesten ja jakkupukunaisten ja monenlaisten muiden kansallisten asujen keskellä – sitä on vaikea kuvata. Tuli taas tunne, että tämä kokemus jakaa elämää. Kun seuraavan kerran näen uutisissa kuvia YK:n turvallisuusneuvostosta tai yleiskokouksesta, toivottavasti vieressä on joku, jolle sanoa: "Hei, me oltiin tuolla!" Tällaiselta näytti turvallisuusneuvosto tänään.
Yhden aulan seinällä olivat kaikki YK:n pääsihteerien muotokuvat. Tuttuja nimiä uutisista joka ikinen.
YK:n kierroksella nähtiin paljon muutakin, mitä ei ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi tarkemmin, esim taidetta, näyttelyjä, esineitä. Isossa seinämaalauksessa oli kolme osaa. Ensimmäinen kuvasi keskitysleirien kauhuja, tämä keskimmäinen sitä, miten YK perustettiin tuomaan tasapainoa maailmaan.
Opaskierroksen odotustilassa oli HIViä sairastavien naisten omakuvista koottu näyttely. Naiset kuvasivat, miten HIV vaikuttaa heidän elämäänsä fyysisesti ja henkisesti, ja kertoivat myös siitä, miten he ovat löytäneet tavan elää sen kanssa. Joku oli etsinyt turvan uskonnosta, toinen perustanut tukikeskuksen muille kärsiville ja näin tehnyt elämästään elämisen arvoisen.
Yhdessä näyttelyssä oli Hiroshiman pommituksen jälkiä. Erilaisia mustia vääntyneitä möykkyjä ja tämä kuppi.
Muutenkin rauha ja aseistariisunta olivat esillä. Mies jäi tarkkaan tutkimaan, miten kitarasta saa pyssyn.
Opas oli tosi hyvä. Eloisa, mielenkiintoinen, pääsi ryhmän kanssa hyvin vuorovaikutukseen ja tiesi maailman tilanteesta ja YK:sta paljon, antoi ajankohtaisia esimerkkejä esim Montenegrosta, Kosovosta, Palestiinasta.
Yhteen kysymykseen hän joutui etsimään vastausta mapista. Hän kertoi, että eri maat ovat antaneet kaikenlaisia lahjoja YK:lle, luetteli muutamia ja tässä esimerkkinä Tanskan lahja.
Sitten hän kysyi, halusiko joku tietää, mitä oma maa on antanut, ja vastasi nopsasti kaikkien muiden kysymyksiin, mutta eipä tiennyt, että Finland on antanut Sibelius-monumenttia muistuttavan pienemmän veistoksen sisäänkäynnin viereen. Mepä tiesimme, oltiin opaskirjasta luettu.
Olympiasoihtu on jo kauan sitten ohittanut Amerikan mantereen, mutta tänne YK:n eteen oli unohtunut ryhmä tiibetiläisiä osoittamaan mieltään ja huutelemaan iskulauseitaan.
Liekö vieressä kiillellyt muitakin pilvenpiirtäjiä heijastellut Trumpin torni sokaissut porukan.
Sitten otin riskin ja tein Miehelle uhkarohkean ehdotuksen: Ehdotin, että menen yksin Rockefeller Centerin näköaloja ihailemaan ja hän suunnistaa ilman opasta hakemiinsa kitarakauppaosoitteisiin ja tavataan Rockefeller Plazalla kahden tunnin päästä. Takaisinhan se tuli, oli Plazalla vartin päästä, jo ennen kuin minä olin ehtinyt edes hissilippua ostaa, mutta annoin sille uudet ohjeet (olin itsekin kuunnellut epäselvästi, oliko osoitteessa east vai west, eli oliko se 5th Avenuen länsi- vai itäpuolella) ja lähetin taas matkaan. Kun tulin alas, Mies oli jo paikalla, vaikka vasta tunti oli kulunut. Pitää varmaan yrittää jonain päivänä uudestaan antaa Miehen suunnistaa johonkin itse.
Rockefeller Centerin Top of the Rock näkymät olivat tosi hienot ja itse paikalla käyminen oli paljon miellyttävämpää, kuin Empire State Buildingin suorittaminen. Täälläkin oli nauhoista tehtyjä labyrintteja, mutta paikalla ei ollut tarpeeksi ihmisiä seisoskelemaan niissä, ja turvamiesten ja lipunmyyjien ja hissipoikien piti päästää jokainen etenemään ilman viivytyksiä. Siis kaikille New Yorkiin tulijoille: Älkää ihmeessä jonottako Empire State Buildingiin, käykää Top of the Rockilla sen sijaan. Maisemat ovat samat, melkeinpä paremmat, kun täältä näki Keskuspuistonkin kunnolla.
Alhaalla oli siis Mies jo odottamassa tapaamispaikaksi sovitun Prometheus-patsaan vierellä. Patsas on Rockefeller Centerillä. Sen edessä on talvella kuuluisa luistinrata ja takana joulunaikaan New Yorkin pramein kuusi.
Ei tästä kaupungista nähtävä loppunut tähänkään. Poikettiin viereisessä St Patrick Cathedralissa, joka jää aivan pilvenpiirtäjien varjoon, vaikka onkin suuri ja mahtava kirkko.
Seuraavalla kadulla oli kiehtova kauppa: American Girl Place. Ehdotin Miehelle, että hän menisi rauhassa johonkin muualle, mutta mukaanhan se tuli ja yhdessä ihmeteltiin amerikkalaista nukkemaailmaa. Paikasta voi ostaa omannäköisensä nuken, joka kammataan ja puetaan niin, että tyttö ja nukke ovat mahdollisimman saman näköiset. Kaupasta voi ostaa tytölle vaatteita, ja kaikista on samanlaiset kopiot nukelle. Nuken voi tuoda tänne sairaalaan tai vaikka kampaajalle, jos on tarvis. Lisäksi myydään erilaisia keräilynukkeja ja roolinukkeja, jotka esittävät jotain amerikkalaisen rohkean tytön roolia.
Tiedoksi, ei muuten ostettu mitään. Katseltiin perusteellisemmin nuken flyygeliä, jolla voi "oikeasti" soittaa omiensa lisäksi kolmea kappaletta, joita myyjä esitteli. Pelättiin, että Für Elisen nukenpianoversio ei sittenkään edistäisi hyviä välejä lastenlasten vanhempiin ja sanottiin myyjälle, että paketti on liian iso vietäväksi lentokoneeseen. Sen sijaan poikkeaminen Macy's tavaratalossa aloitti Visan vinguttamisen: Mies löysi itselleen kolme paitaa. Marimekkoja se olisi halunnut, mutta täällä oli jotain paikallista Hilfigeriä. Oli pakko kelvata, onneksi ei maksanut paljon, noin 80 euroa yhteensä. Kaikilla alennuksilla: Visitors' centerin passi, alennusmyynti ja dollarin huono kurssi. Mies kysyi myyjältä, käykö Visa, ja myyjä kysyi mistä tullaan ja ollaanko ekaa kertaa New Yorkissa. No ollaan, ja täällä on tosi hauskaa!
Luin mitä olen kirjoittanut, enkä oikein usko itsekään, että se kaikki on tapahtunut tämän päivän aikana. On sellainen olo, että kaikkea tulee niin yltäkyllin koko ajan, että ei oikein ehdi reflektoida kokemaansa. Valitin tästä Miehelle, ja hän vastasi, että hänen vatsansa kyllä toimii ihan normaalisti.
Macy's and Wicked
Tiistai 10.06.08
Hullut päivät ovat löytäneet tiensä Nykkiinkin. Maailman suurin tavaratalo Macy`s sai muutkin kuin meidät ostoksille. Päivittäin siellä käy 35000 asiakasta, mutta ei siellä sellaista ruuhkaa ole kuin Stockalla. Ainoat jonot ovat kassoille. Siinä suhteessä jenkeillä on kyllä opettelemista. Kovin hitaasti prosessi täällä käy. Operaation aikana onkin hyvä sitten laskeskella, mitä kaikki oikein maksaa.
Jos joku mekko tangossa on 39 dollaria ja siinä on päällä uusi hinta 29,90, siitä on hyvä lähteä liikkeelle. Rekin päällä on alennusprosentti 50, 65 tai jopa 80. Se on kuitenkin alkuperäisestä hinnasta. Jos tavara olisi kuitenkin yli 110 dollaria, sen päälle tulisi 8 prosentin alvi. Turisteina saamme jostain syystä 11 prossan alennuksen. Näin päästään jonkinlaiseen dollarimäärään, joka muunnetaan päivän kurssin mukaan euroiksi, onneksi ei sentään enää markoiksi. Joka tapauksessa laskutoimitukset ovat sen verran monimutkaisia, että minulle jäi vaikutelma siitä, että varsinkin tyttöjen mekot ovat lähes ilmaisia, niitä ei voi jättää tangoille roikkumaan. Kumma kyllä, kitarat tuntuvat olevan kovin eri luokkaa tässä suhteessa. Ne kuulemma voi jättää edelleen kauppaan pölyttymään.
Ja otetaanpa sitten konkreettinen esimerkki, niin tulee havainnollistetuksi, että kysymys ei ole rouvan pahansuopuudesta ja musiikinvastaisuudesta vaan pelkästä rationaalisesta ajattelusta (ja vähän mummihössötyksestä). Tässä on siis mekko, jonka hintalapussa lukee 36 dollaria ja rekin päällä -60%.
Alennusprosentin jälkeen hinta on 14.40 dollaria, eli mitään arvonlisäveroja ei tarvitse maksaa. Ja kun suomalaiset turistit ovat tietäneet hakea Macyn Visitors' Centeristä kortin, jolla saa 11% kaikesta, seuraavaksi vähennetään se ja saadaan pyöreästi 13 dollaria. Euron päivän kurssi on 1,547 joten hinta euroissa on yhdeksän euron kieppeillä. Lähes ilmainen tyttöjen mekko. Ostin yhteensä seitsemän mekkoa tänään. (ja Mies neljä paitaa ja neljät Levikset)
Otetaan sitten se kitaraesimerkki. Joku hyvä olisi kuulemma maksanut 1000 dollaria. Siihen arvonlisävero 8,5 % päälle=1085 dollaria. Menee reippaasti sallitun tuliaisrajan yli (=175 euroa), joten siitä pitää Suomeen tullessa maksaa Suomen arvonlisävero (19%) ja tulli. Parempi jättää tänne. Nih.
Illalla oli vuorossa kulttuuria, musikaali nimeltä Wicked. Se on täällä tämän hetken kuumin viritys, jonne liput piti varata hyvissä ajoin etukäteen. Rouva oli tehnyt sen Ticketmasterin kautta ja maksanut myös, ja niin kävi, että lippuluukulla kysyttiin, oletteko NN ja lyötiin liput käteen. Sähköpostista tulostettu lippuvaraus oli mukana. Kuuma täällä on muutenkin, seinätaulut väittivät 44-47 astetta celsiusta, fahrenheitit huiteli pitkälti yli sadan. Ilmastoiduista sisätiloista ulos tullessa on sellainen olo, kuin tulisi tuulettamattomaan suihkutilaan, jossa joku vielä puhaltaa hiustenkuivaajalla koko ajan päin.
Musikaalin jälkeen lämpötila oli muuttunut 20 astetta alemmaksi, satoi ja ukkosti. Päätimme kuitenkin kävellä Broadwaytä pitkin kotiin, se jotenkin kuului asiaan. Tämä nyt on muutenkin sellainen 'once in the lifetime' –matka, niin pitää sitä kerran kulkea Times Squaren illan mainosvalojen läpi. Jossain 42. kadun paikkeilla oli kuulemma puu kaatunut auton päälle, mutta ihmisille ei käynyt kuinkaan.
Turhaan ei ole kehuttu Broadwayn esityksiä. Tässä musikaalissa pohjana oli ollut Ihmemaa Oz, välillä oltiin ajassa ennen Ihmemaata, väliin jossain muualla. Laulajat olivat hyviä, samoin 24 –jäseninen bändi, valot ja lavastukset loistavia, kaikki tapahtui sekunnilleen oikeassa ajassa. Kuorokohtaukset ja tanssit olivat näyttäviä, samoin orkestraatio. Ei puuttunut kuin yksi asia: melodia. Sen kun joku olisi osannut kirjoittaa, niin avot. Tällaisena se oli vain erinomainen työnäyte Broadwayn osaavasta ammattikunnasta. Hieno kokemus, mutta kylmäksi jätti (jo senkin takia, että istuimme ilmastointilaitteen lähellä ja tehoa kyllä riitti).
(Nyt tätä julkaistaessa olemme nähneet Helsingin version musikaalista. Kyllä tuli ikävä Nykkiin! Ei se ihan huono ollut täälläkään, mutta ei näitä Broadwayn pitkälle hiottuja ja isolla rahalla tehtyjä esityksiä ole helppo voittaa.)
MET, Central Park ja Carnegie Hall
Keskiviikko 11.06.08
Kulttuuripäivä tämäkin. Aamulla ensin Metropolitan Museum of Art eli MET. Tämmöisissä paikoissa neuvotaan aina etukäteen päättämään, mitä haluaa nähdä ja sitten näkemään vain se, muuten harhailee, eikä näe yhtään mitään. Me valitsimme musiikkiosaston ja Amerikan osaston ja päätettiin tällä kertaa jättää kaikki hienot taulut väliin. Opastukset ja reititykset olivat kuitenkin niin puutteellisia ja viitteellisiä, että kyllä me sitten nähtiin matkalla paljon muutakin. Egyptiläiset faraoiden sarkofagit olivat hienoja ja niitä oli paljon, kuten muutakin sen maan taidetta. Amerikan oma siipi oli kovin vaatimaton, kuusi könninkelloa rivissä, muutama tyhjä taulunkehys, jokunen seinä kiiltäviä metallilautasia ja muutaman komean huoneen sisustus 1800-luvulta. Onhan se tietysti USA:n historia kovin lyhyt muihin maihin verrattuna, mutta silti.
Tässä MET ulkoa.
Tässä METin huikean komea ala-aula.
Matka musiikkiosastolle kulki asehuoneen läpi. Haarniskoita huoneellinen, itämaisia aseita ja aitoja lännenpyssyjä. Opastuksen kehnouden korvasi joka huoneessa olikin joku kiiltävänappi viittilöimässä tietä. Muutamilta kysyttiinkin. Rakennus oli komea sisältä, ja uusi ruokasali alakerrassa oli steriili ja kohtuuhintainen. Juotiin siellä aamukahvit tullessa ja syötiin salaattilounas lähtiessä. Selkeää.
Jostain syystä Amerikan siivessä oli iso maalaus Versaillesin linnasta Pariisin liepeillä. Miksi?
METin vieressä oli Central Park, joka kuuluu myös pakollisiin kuvioihin. Se on kokonaan rakennettu puistoksi ja amerikkalaiseen tapaan tosi suureksi. Punatulkutkin olivat suomalaisserkkujaan isompia. (Miehen luonnontuntemuksessa taitaa taas olla jotain vikaa.)
Hetken ajan luuli olevansa ihan muualla kuin Manhattanin sydämessä. Ihmiset ottivat aurinkoa, soutelivat järvillä,
Nuoripari otatti itsestään hääkuvia. Keskuspuistossa järjestetään paljon häitä ihan oikeasti. Ja otetaan hääkuvia vielä enemmän.
Muutama patsaskin siellä on, Hans Christian Andersenin lähettyvillä järjestetään satuhetkiä lauantaisin, ja tämän Ihmemaan Liisan ympärillä pyöräili montakin pikkutyttöä.
Puiston toisella laidalla oli John Lennonin muistopaikka Strawberry Fieldsillä. Paremmat kuvat on taas matkaoppaissa, Imagine –mosaiikki oli huollossa ja mies, joka päivittäin hakee ympäristön kukkakauppiaitten ylijäämäkukat koristellakseen sen, on tehnyt vastaavan ympyrän viereen. Lennon ammuttiin 1980 kotiovelleen. Koti oli muistomerkin lähellä Dakota –pilvenpiirtäjässä. Keskuspuiston laidalla asustaa nykyisinkin kaikkia julkimoita, Lenny Kravitzista Sean Conneryyn. Väkeä muistopaikalla riitti. Mitähän siinä muisteltiin? Muusikkoa? Kuuluisaa miestä? Väkivaltaista kuolemaa?
Tässä vihjettä kolmekymppisille metron eli trainin seinässä...Kuvasta jäi valitettavasti puuttumaan vasen puoli, jossa oikeasti oli stoori ja ohjeet, miten tulla miljonääriksi kolmeenkymmeneen vuoteen mennessä. Pointtina oli kuitenkin ottaa isän neuvot huomioon sekä talon ostossa, rahojen sijoittamisessa, työn teossa ja ahkeruudessa. Onnellista syntymäpäivää!
Iltakulttuuri tänään olikin sitten oma lukunsa. Kaikki (?) tietävät, että Carnegie Hall on maailmankuulu konserttisali, mutta minä tiedän, miksi. Niin valovoimaista taiteilijaa ei ole vielä keksitty, että parvella olijat kestäisivät loppuun asti. Istuimien suunnittelija oli ottanut oppinsa Tampereen Messukylän vanhasta kirkosta, jossa istuinpaikat oli mitoitettu korkeintaan 160 cm:n mittaisille. Sivusuunnassa tuoli oli kohtalainen, mutta syvyyssuunnassa lastenistuimen luokkaa. Eipä siinä läheskään kaikki jaksaneetkaan loppuun asti, useita pitkäjalkaisia miehiä poistui kesken kaiken aiheuttamastaan häiriöstä välittämättä ja ainakin yksi siirtyi portaille istumaan. Minäkin olisin lähtenyt jo ennen konsertin alkua, mutta kun jalat olivat jo puutuneet, en päässyt liikkeelle. Kaiken lisäksi luin ohjelmalehtisestä, että konsertti pidetään ilman väliaikaa ja että se on Richard Wagnerin oopperasta Niebelungin sormus, joka itse asiassa koostuu neljästä opperasta (Reininkulta, Valkyyria, Siegfried ja Jumalten tuho). Oopperoiden yhteiskesto on noin 15 tuntia. Kuinkahan mahtaa käydä? Vähän lohtua toi se, että teoksessa ei ole sanoja, se varmaan lyhentäisi jonkin verran. Koska kapellimestari oli Lorin Maazel, 78 v, ei konsertti voisi tolkuttoman kauan kestää. Ulkoa kapellimestari johti koko koosteen, se oli kova juttu.
Kesken konsertin 110 –päisestä orkesterista lähti käyrätorvensoittaja käytävään. Jess! Nyt se on tapahtunut, vihdoinkin joku kapellimestari uskaltaa laittaa joukosta pois väärinsoittajat. Koriksessa tosin täytyy tehdä viisi virhettä, ennen kuin joutuu "laulukuoroon", eivätkä vasket olleet soittaneet kahta virhettä enempää. No, täällä on varmaan kovempi kuri. Joukkuerangaistusta siis lähti kärsimään käyrätorvisti, mutta ei mennytkään suihkuun, vaan jäi käytävään vielä soittelemaan. Kun säädetty rangaistus oli ohi, takaisin ruotuun. Loppuosa konsertista menikin sitten ihan oikein. Edessä istuva opiskelijaneito nuokkui pitkään, mutta pomppasi melkein seisaalleen, kun Wagner oli tiettyyn paikkaan laittanut neljä lyömäsoittajaa töihin, yksi lautasiin, kaksi patarumpuihin ja yksi lyömään lekalla opettajapöydän kokoiseen puulaatikkoon. Neljä Waner –tuubaa peittosi myös kevyesti 50 jousisoittajaa, vaikka niillä oli titi –nuottejakin. Polviin –ja mieliinpainuva kokemus, vieläkin tuntuu.
(Olen aina ollut sitä mieltä, että kuuluisat ja hienot konserttisalit pitää kokea itse konsertissa. Olen edelleenkin, vaikka tämä kokemus olikin aika uskomaton. Istuin koko konsertin tiiviisti polvet pienen kiinalaisneitosen polvia vasten. Ympärillä istui paljon muitakin siltä suunnalta kotoisin olevia opiskelijoita, joille istuinten koko sopi huomattavasti paremmin.Täällä monessa paikassa sanotaan seinillä, että saliin mahtuu tietty määrä ihmisiä ja sen ylittäminen on sekä unlawful että dangerous. Tuolla sallittukin määrä tuntui vaaralliselta. Mies sanoi, että hyvän konserttisalin mitta orkesterista takaseinään saisi olla korkeintaan 17 metriä. Joku mitta saisi olla korkeudellekin ja penkkirivien jyrkkyydelle! Hieno kokemus joka tapauksessa, mutta ensi kerralla, kun tulen New Yorkiin, en osta lippuani Carnegie Hallin ylimmän parven takariviltä!)
Melkein ikävä lapsia!
Tämän päivän teema oli Lapset New Yorkissa. Lapset olisivat varmasti nauttineet kaikesta siitä, mitä me tänään teimme.
Päivätyö alkoi taas suunnistamalla Central Parkiin, tällä kertaa keskemmälle vaeltelemaan. Puisto on todella keidas keskellä Manhattania. Häkellyttävintä ovat puiston puiden lomitse kiiltelevät pilvenpiirtäjät.
The Mall, joka muistuttaa Espaa, on vilahdellut useissa elokuvissa.
Ja siellä täällä pitkin puistoa pensaiden lomassa patsaita, joiden tarkoitusta ei lähdetty selvittelemään lähemmin.
Central Park Zoo (josta elokuva Madagaskar alkaa) olisi ollut tarjolla, ja myös tivoli karuselleineen.
Jos olisi ymmärtänyt englantia, olisi voinut kiertää puiston hevoskuskin opastamana, mutta me puhuttiin niille vain suomea, vaikka kuinka sinnikkäästi yrittivät. "Hey guys, where are you from?" kysyi yksi, ja Mies vastasi, että äidin juuret ovat Savossa ja isän Tampereella. Eikä kyydistä sitten päästy sopimukseen.
Puistosta kadulle, jossa oli toinen toistaan nimenä tutumpia muotiliikkeitä, mm. Tiffany`s, Prada, Escada, Chanel, Armani, BVLGARI etc, mutta niihinkään ei viitsitty pistäytyä, kun ovilla seisovat kiiltävänappiset eivät kutsuneet sisään.
Manhattanilla on kuulemma niin vaikeaa saada parkkipaikkaa, että jos sellaisen sattuu löytämään, siitä kertoo koko päivän kaikille kuin ihmeenä. Me kyllä nähtiin, kun tämä parkkeerasi.
Sen sijaan käytiin kahdessa kuuluisassa lelukaupassa. Disneyn omasta kaupasta olisi saanut sekä prinsessoja että prinsessamekkoja ja –lippiksiä ja kaikkia Disneyn hahmoja pehmoina ja muovisina ja kuvina. Mies käveli ulos muovikassi kädessä. Ei turhaan, Disneyn pehmot ovat olleet kovassa käytössä.
Toinen kauppa oli vanha perinteinen FAO Shwartz, jossa on vaarana itse kunkin pää mennä sekaisin. Tuskin voisi paljon sellaista keksiä, mitä täällä ei olisi ollut. Sohvankokoisia pehmoleluja, oikeitten autojen pienoismalleja, Lego-pilvenpiirtäjiä ja kaikkea pienempää. Laatuleluja varmaan kaikki, nämäkin Steiffin aidot nallet olivat saaneet aivan oman osaston.
Kaikkein ihanin oli varmaan vauvojen adoptio-osasto, jossa tyttö sai adoptoida vauvanuken, jonka valkoisiin puetut sairaanhoitajat sitten laittoivat kuntoon. Isi voi vaivihkaa käydä maksamassa, ja vauva syntymätodistuksineen luovutettiin uudelle äidilleen. Ei ryhdytty adoptioon, meille näyttää lapsia tulevan adoptoimattakin.
Myös illan kulttuuriohjelma olisi sopinut lapsille. Lion Kingin tarina on liikuttava eläinsatu, mutta juonesta viis, lavastus ja kaikki, mitä näyttämöllä tapahtui oli huikeinta teatteria, mitä olemme ikinä nähneet. Niitä värejä, kekseliäisyyttä, hahmoja ja tansseja ei osaa edes kuvata!
Tässä kuva teatterin aulasta. Ikkunasta näkyy Broadway mainosvaloineen.
Ympäri maailmaa, hienosta tavaratalosta outlettiin, Kiinasta Italiaan
Eilen jäi 5th Avenuen hienostoshoppailualue vähän kesken, joten tämä päivä aloitettiin Bloomingdales tavaratalosta. Ovella sanoi kiiltävänappinen mies hyvää huomenta (eipä ole moista koettu Stockalla) ja visitors' centeristä annettiin taas 11% alennuskortti käteen. Täällä se oli voimassa vain päivän, mutta lupasivat auliisti uuden, jos tulemme huomennakin. Ja sanoivat, että kun 200 dollaria on shopattu, saa tulla hakemaan ostoskassin. Ei shopattu ihan niin paljoa, mutta lastenosaston alennusmyynneistä löytyi kyllä yhtä ja toista pientä. Hyvinkin pientä tällä kertaa.
Tultiin takaisin hotelliin ja löydettiin yllätykseksemme vielä siivoamaton huone. (Oli siivoamatta vielä illallakin! Todettiin kuitenkin tamperelaiseen tapaan, ettei tehrä siitä nynnumeroo, saa vaan hankalam maineen.) Otettiin kuitenkin pienet päiväunet ja lähdettiin uudestaan metrolla toiseen suuntaan. Piti mennä katsomaan St Paul's Kappelia, mutta metroaseman vieressä olikin Century 21 Outlet, ja vaikka piti vain vähän katsoa, mitä siellä on, myöhästyttiin kappelista, eikä päästykään enää sisään, kun se meni kuudelta kiinni.
Eikä edes ostettu paljoa, mutta yhdet 19-numeroiset Converset oli pakko ottaa mukaan.
Mies huomauttaa tuosta vierestä, että vaaleanpunainen mekko on mummille sama kuin punainen vaate härälle. Päin sitä, mistään muusta välittämättä. (mut se oli ihana, Laura Ashley)
Käveltiin sitten City Hallin ohi ja tultiin Kiinaan.
Löydettiin tupaten täysi kiinalainen kotijäätelötehdas ja vaikka jotkut maut näyttivät aika eksoottisilta, herkuteltiin suklaa-, kirsikka-, mango- ja mansikkajäätelöllä. Niitä mainostettiin Ben ja Jerryyn kyllästyneille, mutta maistuivat ne meillekin.
Minulle olisi mieluusti maistunut kiinalainen ruokakin, mutta vaikka Pekingin ankat näyttivätkin aika herkullisilta ravintoloitten ikkunoissa, Mies ei sian pään nähtyään suostunut sisään mihinkään.
Muuten Kiina vaikutti oikein mielenkiintoiselta. Matkamuistojen keskellä olisi saanut miesten hiustenleikkuun neljällä eurolla. Varmaan kokonaan.
Niinpä loppujen lopuksi löysimme itsemme pitsalta Mulberry Streetiltä, kun kyltit olivat turvallisesti vaihtuneet kiinalaisista italialaisiksi. Ja ympärillä ei ollut enää ulkomaalaisia vaan ainakin tsiljoona tavallista turistia.
Lisää tunnelmanvaihdoksia: Chinatown, Soho ja intialaisia
Lauantai 14.6.
Tänä aamuna melkein tiesimme, mikä meitä odotti, kun nousimme Spring Streetin metroasemalta kadulle, mutta silti se yllätti. Chinatown oli levittäytynyt kaduille laukkuineen, kelloineen ja kojuineen. Joka askeleella oli olo kuin suomalaisessa kesäillassa, jossa koko ajan läpsitään ja huidotaan hyttysiä kauemmas. Täällä huiskittavat olivat päällekäyviä kauppiaita, jotka tunkeutuivat lähemmäs kuin puhe-etäisyydelle. "Bägs, ruulex, dzuuils, veri tsiip for you…" Mies puhui tunkeutujille suomea, minä olin hiljaa ja käskin Miestäkin olemaan vastaamatta ja välttämään katsekontaktia. Mereneläviä myyvän kaupan edessä oli pakko pysähtyä, oli se niin eksoottista tavaraa, ei kirjolohta missään.
Tungoksesta selvittyämme Canal Streetin ja Broadwayn kulmassa näkymä ja tunnelma vaihtuivat. Yhtä yllättäen olimme kadulla, jossa joka toinen kyltti oli taidegalleria ja joka toinen muotiliike, jossa oli ovella mustatakkinen mies palkattuna tervehtimään tulijoita. Katukauppiaat pitivät esillä taidetta, mutta kukaan ei käynyt kiinni, eikä tarjonnut mitään. Oltiin jossain Sohossa ja Greenwich Villagessa ja kuljettiin ihan rauhassa niin kuin olimme tänään ajatelleetkin.
New Yorkin kaduilla voi ilmeisesti varautua ties mihin yllätyksiin. Washingtonin puiston näyttivät valloittaneen Huuhaa -messut, tai jokin muu itämainen tapahtuma. Tuhansia intialaisia istui nurmikoilla, käveli puiston käytävillä tai söi intialaista ruokaa. Miksi, sitä emme tulleet tietämään. Emme lähteneet poiskaan, oli se niin eksoottista seurattavaa, mutta hetken oli kyllä taas "joka-paikkaan-mekin-mennään" –tunnelma.
Ja keskellä intialaista yllätystä kuuluikin yhtäkkiä dixielandiä. Ei-intialaiset miehet soittivat, ja intialaiset jäivät kuuntelemaan ja kuvauttamaan itseään bändin kanssa. Orkesterin kokoonpanoon kuului tinttipianon sijasta mahapiano, ryppyvenyke, lämpöpatteri eli haitari, melodiasoittimena trumpetti, koristelijana klarinetti, pyykkilautarummut, banjo ja narubasso, jonka osumatarkkuus oli hyvää kontrabassoluokkaa. Melodiat standardijatsia, jota sitten koristeltiin dixieland-musiikin periaatteiden mukaan. Hyvä kokoonpano ja rauhoittavaa musiikkia Huuhaa -messujen keskellä.
Lopulta jatkoimme matkaa, aikomuksena kävellä ties kuinka pitkälle, mutta sitten meidät yllätti (matkan ensimmäinen!) sadekuuro, pakenimme metroon ja Macy's tavarataloon tekemään muutamia edullisia isänpäiväostoksia. Täällä vietetään isänpäivää huomenna, 15.6. Muutamia muita edullisia ostoksia oli tehty jo Daffy's liikkeessä, joka mainostaa myyvänsä halvalla miljonääreillekin. Aika halvalla löytyi lisää pieniä vaatteita. Ei sille voi Mieskään yhtään mitään.
Satoi koko illan ja ukkosti.
Isänpäivä, lisää gospelia ja Amerikan serkku
Sunnuntai 15.6.
Lähdimme liikkeelle aamuvarhaisella. Tarkoituksena oli ehtiä gospelkuorostaan kuuluisaan Abyssinian Baptist Churchiin ennen muita turisteja, eli aamun ensimmäiseen jumalanpalvelukseen 9 am. Aika hyvin ehdittiinkin, eikä ollut mitään huolta paikalle osaamisesta. Jo metrovaunussa tunnistimme, että moni muukin turisti oli menossa samaan paikkaan ja metroasemalta kuljimme vain muun kansan mukana. Ei vaikuttanut lupaavalta, kun olimme ajatelleet välttää pahimman turistitungoksen. Sinnehän meidätkin ohjattiin, korttelin mittaiseen jonoon, joka noin 45 minuuttia jonottaessamme kasvoi kaksinkertaiseksi. Paikalliset kävelivät juhlatamineissaan suoraan kirkkoon, meitä seisotettiin seinänvierustalla, ja jonosta poimittiin varvassandaaleissa jonottaneet naiset pois ostamaan uudet kengät kadun kulmassa päivystäneeltä kenkä- ja matkamuistokauppiaalta. Kaikki muu näytti käyvän: paljaat olkapäät, miesten shortsit ja muu yleisesti kielletty, mutta naisten varvassandaaleihin löytyi apu läheltä. Vaikutti hieman tarkoitushakuiselta!
Lopulta pääsimme kuitenkin sisälle napakoitten kännykät-kiinni-kamerat-piiloon –ohjeitten saattelemana.
Tämän jälkeen turistikohtelu ja –ilmapiiri muuttui täysin. Olimme mitä lämpimimmässä ja juhlavimmassa isänpäivän aamun jumalanpalveluksessa. Kaikkia isoisoisoisiä pyydettiin seisomaan, sitten isoisoisiä ja kun lopulta isoisätkin nostettiin juhlittavaksi, Mieskin pääsi vuorollaan pystyyn ja sai muiden kanssa aplodit.
Tunnelma oli uskomaton. Jumalanpalvelus alkoi seurakuntalaisten kuulumisilla. Oli kuolleita ja syntyneitä ja muuten vain ansioituneita. Yksi nuori mies oli valmistunut yliopistosta, valittu kaksitoista kertaa viikon urheilijaksi ja oli USA:n seitsemänneksi paras 400 metrin aidoissa ja kärkisijoilla 200 metrin aidoissakin. "Oh boy, he is fast!" totesi pappi ja jatkoi nuoresta naisesta, joka oli menestynyt rytmisessä kilpavoimistelussa omassa yliopistossaan. Pappi kuulemma katsoi tuotakin urheilulajia mielellään, kun naiset ovat siinä niin kurinalaisia ja taitavia. Sitten mainostettiin vielä ensi viikon sormilla laskemisen kurssia aikuisille, että nämä voisivat opettaa lapsensa laskemaan ja kerrottiin vielä muitakin asioita, vaikka pappi jo välillä sanoikin, että näitä juttuja on aika paljon, ei kestä enää kauan.
Sitten seurasi kolehti. Kun ensimmäiset lautaset olivat kulkeneet ohi, lähetettiin toiset, joilla kerättiin johonkin muuhun tarkoitukseen.
Gospelin suhteen tilaisuus ei ollut ihan yhtä antoisa kuin odotimme. Paikalla olikin vain mieskuoro. Koska N –wordia ei enää saa käyttää, kuoro lauloi aluksi african american spirituaalin "Joshua fit the Battle of Jericho". On suomalainen versio kovin kalpea aavistus alkuperäisestä. Tuttua musiikkia oli muutakin, This little Lighth of mine –laulu löytyy meidän musiikinkirjasta, yhden olen kääntänyt Gospellauluja –vihkoon ja muut tuttuja suomalaisesta virsikirjasta tai Siionin kanteleesta. Urkuri tosin soitti sellaisilla soinnuilla, joita ei löydy edes virsikirjan lisävihosta. Loppusoitossakin vasen käsi soitti koraalin sointupohjaa ja oikea eksyi tämän tästä jazzin ja bluesin puolelle. Siitä huolimatta olen varma siitä, että tällä urkurilla oli juuri oikeat soinnut.
Saarna oli vauhdikas ja sille taputettiin kovasti sekä jälkeen että kesken saarnan. Nuoren miespapin letitetyt hiukset oli sidottu löysästi ponnarille.
Ehtoollinen jaettiin sujuvasti kaikille erittäin organisoidusti. Mustapukuiset miehet toivat leipälautaset penkkien päihin, veivät pois ja sitten kaikkia kehotettiin syömään leipä. Sitten tuotiin hauskat metalliastiat, jotka näyttivät ihan autonvanteilta. Niissä oli reikiin laitettu muovisia pikkukuppeja, joissa oli viini. Jako yhtä täsmällisesti ja sitten kaikki nauttivat viinin. Tämä oli varmaan ainoa osuus, jossa kukaan ei taputtanut.
Kyllä oli hieno kokemus! Kirkkoa on moitittu turistinähtävyydeksi ja saattaa se sitä ollakin, koska poistuessamme seuraavaa 11 am jumalanpalvelusta oli odottamassa vielä pitempi jono, turistibusseja ja kadun toisella puolella turisteja, jotka kuvasivat kirkosta poistuvia ihmisiä. Siinä vaiheessa Mies nautti isänpäiväkukastaan, jollainen ojennettiin kaikille isille ja me päätimme suositella tutuille turistiystävillemme aikaista aamuherätystä aidon kokemuksen saamiseksi.
Kirkon ulkopuolella oli vihdoin mahdollisuus ottaa kantaa jommankumman demokraattisen presidenttiehdokkaan puolesta. Ei ole kampanjasta mitään muuta missään näkynyt.
Palasimme hotellille odottamaan yhtä matkan kohokohtaa. Miehen Amerikan serkku oli tulossa meitä tapaamaan. Käytiin yhdessä syömässä ja suunnistettiin metrolla Brooklyniin takaisin samaan tabernaakkeliin, jossa olimme viime sunnuntaina. Tämän päivän ohjelmasta olimme tarkistaneet, että nyt ei nähdä aborttinäytelmää, vaan päästään gospelkonserttiin. Komea kuoro olikin.
Kuoron jälkeen esiintynyttä Avalon –lauluyhtyettä mainostettiin a cappella –yhtyeeksi. Nyt tiedän, mitä se sana Amerikassa tarkoittaa. Se on sitä, että laulajat ovat näkyvissä, soittimet eivät, ne kun tulevat nauhalta. Siis virsikaraokea taas. Kyllä on murheellista. Laulajat olivat kyllä hyviä ja näyttivät tv –sarjojen tähdiltä. Mielestäni Beverly Hills, Täydelliset naiset ja Miami Vice ovat olleet lauluyhtyeen ulkoisina esikuvina. Musiikki oli hieman yllätyksetöntä, siloteltua whitegospelia. Ai niin, jos ei w –sanaakaan saa käyttää, niin sitten kaikki sen väriset ovat Caucasian. Tuntuu vain oudolta puhua kaukaasiakospelista. Jos laittoi silmät kiinni ja unohti, että soitto tuli nauhalta, balanssi ja soundi oli kyllä loistava. Mutta luomua tähänkin, please.
Olipa kiva sunnuntai. Mukavia kokemuksia ja serkun tapaaminen kevään sähköposteilun jälkeen oli hieno juttu. Tavataan vielä loppuviikosta onneksi enemmänkin ja päästään hänen kotiinsa.
WTC-muistoista Skandinaviajazziin
Aamulla varmistettiin, että nyt ei jää St Paulin Kappeli näkemättä ja suunnistettiin sinne ensimmäisenä. Pieni hidaste oli matkalla jälleen Century 21 Outlet, jossa pengottiin muutama hyllyllinen Converse -tossuja, että oikeat koot löytyivät.
Kappelin ulkopuolella oli tauluja, joissa oli kuvattu vuoden prosessi 9/11/2001 jälkeen. Tässä tauluista ensimmäinen, jossa on aamun tapahtumat minuuttien tarkkuudella. Sisällä kappelissa oli pysyvä muistonäyttely, jonka keskellä ihmiset vaelsivat hiljaisina.
Tapahtumista kertovien kuvien lisäksi oli autenttista materiaalia, esimerkiksi näitä kuvia, joita ihmiset toivat paikalle tapahtumien jälkeen.
Liikuttuneita varten oli pylväitten tasanteilla nenäliinoja.
Sekavin tuntein lähdettiin eteenpäin. Tämä piti kyllä käydä, vaikka en tiedä itsekään, miksi.
Arkihyörinä vei kuitenkin mennessään. Syötiin paikassa, jossa ruokalista oli erinomaisesti myös espanjaksi. Täällähän vain puolet puhuu äidinkielenään englantia ja siitä toisesta puolikkaasta puolet espanjaa. Käveltiin Tribecan suojellun alueen läpi ihmettelemässä valurautaisia julkisivuja ja näitä paloportaita.
Mies pääsi Apple-kauppaan pitämään kädessään sellaisia tavaroita, joita ei nyt osteta.
Mies pääsi vielä musiikkikauppaankin katselemaan sellaisia kitaroita, joita ei nyt osteta. Istuin sen aikaa Madison Square Parkissa odottelemassa ukkosen alkamista.
Lopulta se alkoi, Mies tuli takaisin ja jonotti hampurilaiset New Yorkin parhaaksi mainostetusta kioskista Shake Shackista.
Siellä annettiin tilauksen tehneelle hauska kännykkä käteen ja käskettiin takaisin puistoon, kunnes laite alkaisi täristä.
Levättiin hetki hotellissa, ja lähdettiin katsastamaan suomalaista jazztarjontaa Scandinavia housessa. Istuttiin saliin ja kaikki paikalla olleet 31 henkilöä näpyttelivät Nokia-kännykkänsä äänettömälle ja vaikenivat hiljaa odottamaan soiton alkamista. Viikon amerikkalaista meininkiä seuranneelle paluu kotimaan kulttuuriin oli shokki. Viisi perisuomalaista ihmistä lavalla: jostain korvesta sinne repäistyinä, valaistus sattuu silmiin, mikrofoniin ei uskalla puhua, kun sitten ääni kuuluisi kaikille. Ei hymyä, ei kontaktia yleisöön, vaan niin tuskainen ilme, että ei mikään ihme, jos maailmalla uskotaan, että suomalainen kansanluonne on omiaan tuottamaan Jokelan koulukauheuksia. Soittajan pitää vakuuttaa olevansa kuulijaa surkeampi pitämällä tuskaista ilmettä. Taidehan on tuskasta tehty. Suomesta on pitkä matka, eikä matkan jälkeen ole oikein ehditty miettiä sitäkään, mitä on päällä. Vai kuuluuko se jazziin, että on ruskea liituraitapuku, musta paita ja kumitossut? Tai tummanharmaa puku ja ruskeat kengät? Rumpali Reiska Laine on varmaan siinä iässä, että kymmenen vuotta vanha virttynyt paita mahtuu vielä päälle, mutta kuka kertoisi, että Nykistä saa halvalla uusia.
Kuvat kertoisivat ulkomusiikillisesta vaikutelmasta, mutta kunnioitan esiintyjiä, enkä laita heidän kuviaan luvatta nettiin. Kertokoon Mies musiikista. Minusta se oli synkkää, ihan yhtä vaikeaa kuin EMOn kuoromusiikki, mutta tylsempää, kun on vähemmän ihmisiä katsottavana. Pyydän kyllä auliisti anteeksi asianosaisilta, kaikkihan hyvin tietävät, miten vähän musiikista yleensäkään ymmärrän.
Kyllä oli kotoista, kun esiintyjä ei turhia höpissyt: "Nais tu siijuu" ja "hauaarjuu" hymyllä. Ketä kiinnostaa tuntemattomien asiat. Yleisökin osasi olla siististi, ei turhia jorinoita. Yksi pesunkestävä jenkki tosin meinasi erehdyksessä taputtaa Uffe Krokforsin hyvän bassosoolon jälkeen, mutta ymmärsi onneksi pian, ettei semmoinen sovi. Basisti itse teki tyylirikon hymyilemällä trumpetisti Werneri Pohjolan soololle. Fonisti Sonny Heinilä osasi olla ilmehtimättä liikaa, toinen jalka kyllä vähän nousi yhden soolon aikana. Pianisti Iro Haarla osasi olla niin suomalainen, että. Soitti selin yleisöön. Tosin trumpetisti Miles Daviskin soitti aina selin yleisöön, taisi olla hänelläkin sukujuurta Suomesta. Pianistin omat sävellykset olivat myös niin suomalaisia, olisi voinut kuvitella istuvansa kesämökillä huussin verannalla ilman hyttysiä ja vaipua ajatuksiinsa. Voi kun joku kertoisi pianistille, että jatsissa saa soittaa käsillä ihan eri aikaan ja on olemassa muitakin nuotteja kuin kokonuotti. Esimerkiksi kaksoiskokonuotti. Ja kuulemma joku jatsi menee duurissa, olen lukenut.
Tapahtumaa sponsoroi Swedko Vodka eli svedupellejen juoma. Mutta pieleen meni sekin. Eihän me voitu sinne jäädä, olis voinut joutua puhumaan jollekin. Ja jos orkesteri olisi saanut päättää, konsertti olisi varmaan alkanut sponsorieväillä. Yleisön takia.
Oikeasti soittajat olivat huippuluokan muusikoita, soittivat erittäin tyylikkäästi ja erinomaisessa balanssissa.
Mitä vielä näkemättä?
Aamulla piti päättää, mitä vielä oli New Yorkista näkemättä. Ihan ensiksi kyllä käytiin uudelleen Disney-kaupassa, kun oli saatu kotoa toive Disneymania –levyistä. Ei saatu, olivat kuulemma sesonkituotteita. Ja Mies tietysti poikkesi siinä toisessakin omenakaupassa.
Sitten käveltiin länteen, Central Parkin etelälaitaa ja nähtiin komeita rakennuksia ja turisteja kuljettavia hevosajoneuvoja. Miten nuo hevoset ja vaunut voivatkin olla noin yleismaailmallisesti aina siellä missä turistitkin?
Central Parkin lounaiskulmassa on Columbus Circle. Sillä on kaksi Amerikkaa rakentaneen miehen tornia vierekkäin: Cristoffer Columbus pylvään päässä ja joku uusi Trump kiiltelemässä vieressä.
Liikenneympyrän vieressä on myös Time Warner Center, jonka aulassa käytiin katsomassa, mitä illan parhaat jazzliput maksaisivat. Oli kovin kallista, jopa 300 dollaria ja Mies ei halunnut huonoja paikkoja, ja ihan itse päätti, että ei mene sinne. Huom! Siis OMA päätös.
Lincoln Center oli vielä näkemättä, joten käveltiin vähän pitemmälle Broadwayta ja tultiin keskelle rakennustyömaata. Koko ympäristö oli myllättynä, tilapäisten seinien välistä puikkelehdittiin sisälle Avery Fisher Hallin aulaan, josta ostettiin lippu opastetulle kierrokselle. Mies yritti ensin ehdottaa, että menisin yksin, mutta sanoi kierroksen jälkeen, että oli hieno juttu päästä sisälle konserttisaleihin (Avery Fisher –sali, Metropolitan ooppera ja Lincoln Theatre) ja laiha seitsemänkymppinen opasrouva oli valtavan sympaattinen. Tänne ei ollut tungosta eikä jonoja, meidän lisäksi kierroksella oli vain belgialainen nuoripari. Jos turistit tietäisivät, miten kiva juttu tämä oli, tännekin saisi laittaa jonotusnarut. Nyt sellaiset oli vain lippukassalle.
Tänne pitää tulla uudestaan, kun ovat saaneet ympäristön valmiiksi. Ja sitten kyllä hankin oopperaan lipun. Nyt saatiin seurata näyttämön balettiharjoitusta, kun oopperan sesonki oli ohi. Avery Fisher –salissa seurattiin nuottitelineitten kasaamista. Ei ollut New York Philharmonic paikalla, vaikka tämä onkin niiden oma sali. Onneksi kuultiin niitä viime viikolla Carnegie Hallin piippuhyllyllä.
Yritettiin varmistaa, että mitään tärkeää ei jäisi näkemättä, ja mentiin metrolla Harlemiin asti. Käveltiin sisään John the Divine –kirkkoon, mikä oli ihan valtavan suuri. Se oli sekä kesken (vrt. ikuisuusprojekti Sagrada Familia Barcelonassa) että remontissa vuoden 2001 tulipalon jälkeen, mutta suuruus oli vaikuttavaa siitä huolimatta.
Tulimme Midtowniin takaisin, ja sitten tiemme erosivat. Kävin vielä Daffy's tavaratalossa, mutta en ostanut mitään. Mies osasi ihan itse hotellille ja saa kertoa omista menoistaan itse.
New York Magazine arvioi Jazz Standard –klubia "Best Jazz Club". Piti käydä katsomassa. Tänään oli vuorossa latin jazz. Herrat olivat jo kypsässä keski-iässä, mutta menoa se ei haitannut. Orkesterin jäsenillä oli hauskaa yleisön kanssa ja keskenään, kun he pitivät soittimillaan vuoropuhelua ja vastailivat toistensa ideoihin. Välillä huilisti Dave Valentin lauloi huilua soittaessaan samaa säveltä, väliin terssin päästä ja kerran soitti huilulla pientä kuviota ja lauloi samaan aikaan melodiaa. Congansoittaja Anthony Carillo antoi oppitunnin siitä, miltä kuulostaa oikea slap –ääni reunaan ja miten soitetaan rumpua eri sävelkorkeudelta. Pianistikin osasi soittaa vasemmalla basson ja soinnut ja oikealla soolot. Toinen paikallislehti oli arvioinut Jazz Standardin keittiön parhaaksi. Keikkaa ei voinut vain kuunnella, piti myös ruokailla, sen verran tehokkaasti asia annettiin ymmärtää. Eipä silti, hyvää sekin oli. Se ruoka. Ai niin, bändi oli pianisti Bill O´Connellin Triple Play. (kuva on paikan nettisivulta)
Viimeinen turistipaivä New Yorkissa
Aamulla uni ei maittanut loppuun asti, tuli herättyä aikaisin. Niin olimme aikaisin poistumassa hotellistakin tarkoituksena vain rentoutua koko päivä. Miten?
Ajoimme eka kertaa bussilla - harmi, ettei tullut aikaisemmin kokeiltua. Se oli ihan mukavaa ja etsiydyttiin sillä 42 kadun loppuun, josta Circle Line aloitti Cruisensa joella. Ostettiin lippu kolmen tunnin jokiajelulle ja kierrettiin koko Manhattan. Ei ollut huono ajatus ollenkaan! Lyhyempi aika riittaisi, jos haluaisi, siina ehtii jo ajaa Manhattanin eteläosan, Vapauden patsaan ja Ellis Islandin ohi, mutta meillä oli hyvin aikaa katsoa koko kierros, kaikki sillat ja Harlem, joet ja kaikki.
Manhattanin eteläosaa:
Sitten kierros Ellis Islandin ja Vapaudenpatsaan ohi.
Brooklynin ja Manhattanin siltojen alta
Midtownin rakennusmassat ja Chrysler Tower
Rooseveltin silta
Yhä käytössä olevia vesitorneja talojen katoilla.
Harlem -joella oli paljon teollisuusnäkymiä. Tässä metrovaunujen romuttamo.
Ajelu oli ohi jo kahdentoista maissa, vieläkin ehtisi jotain. Käveltiin 42 katua, seisottiin Broadwaylla ja siina Mies totesi, etta jos jotain paikkaa täällä tulee ikävä, niin tätä. Ohhoh, sanon minä. Saa perustella itse. (Niin siis sitä, että tällaista paikkaa ei ole muualla, missä on yhtä paljon taitoa musiikin, näyttämötaiteen ja tanssin alalta).
Minun tulisi ennemmin ikävä seuraavaa poikkeamiskohdetta, eli Bryant Parkia. Ihmiset istuivat tuoleilla nurmikolla, tarjolla on kirjoja luettavaksi, kioskeista saa virvokkeita, maanantaisin screenille heijastetaan elokuvia, langaton netti on tarjolla - mitä vielä voisi puistolta odottaa?
Grand Central Terminalin mahtavan aulan olimme jo nähneet, mutta jostain oppaista oli luettu, etta siellä kannattaisi myos syödä. Niin kannattikin. Alakerrassa oli monenlaista ruokapaikkaa ja valitsemamme italialainen oli ihan kelvollinen. Jälkkäriksi tilaamani porkkana-juustokakku sen sijaan oli iso yllätys. Nimen omaan ISO. Tarjoilija toi kaksi lusikkaa ja toinen tarjoilija kavi nauraen kysymassä: "Are you ok?" kun siinä ällisteltiin annoksen kokoa. Se oli mahtavan hyvää, mutta puolet jai syömattä, määräänsaä enempaa ei jaksa kukaan! (annos oli noin kahdeksasosa tällaisesta kakusta)
Ilta on sujunut lämpoisissa sukulaismerkeissä. Olemme Wyckoffissa New Jerseyn puolella, jonne meidät haki Miehen serkku. Meitä on pidetty kuin piispaa pappilassa, syötetty, pesty pyykit, avattu tietokoneet, telkkarit ja petattu sängyt extratyynyineen. Nyt on kaikki taas enemmän kuin hyvin.
Tässä välissä kävimme serkun perheen autolla kahdestaan Washingtonissa, mutta laitan sen myöhemmin omaksi tekstikseen
Woodbury Common Premium Outlets
Viimeinen kokonainen päivä Amerikassa vietettiin tutustumalla Woodbury Common Premium Outlets -paikan tarjouksiin. Oikeastaan kyse on kaupungista, jossa on kolme kaupunginosaa eri värikoodein ilmaistuna ja noin 250 merkkivaateliikkeiden myymälää ja 18 ravintolaa tai paikkaa, mistä saa syötävää (pikaruokia tietysti, että ehtii ostaa mahdollisiman monesta liikkeestä).
Sen jälkeen ajettiin läheiseen Ridgewoodin pikkukaupunkiin tutustumaan periamerikkalaiseen elämänmuotoon. Kulkuneuvonamme oli koko päivän serkun perheen tutunoloinen kauppakassi, jolla he eivät suositelleet lähtemistä enää sataa mailia kauemmaksi. Me ajettiin kaksi vuotta sitten vielä täsmälleen samanlaisella ympäri Eurooppaa!
Ridgewoodin kaupunki oli ehdottoman viehättävä ja kotoisa isojen Washingtonin ja New Yorkin jälkeen. Pääkadulla näkyi hyvin ylenmääräinen USA:n lipun käyttö koristelu- ja muihin tarkoituksiin. Sitä voidaan aivan hyvin käyttää kukka-asetelmissa ja katulampuissa virallisia liputuspäiviä odottamatta.
Toinen ilmiö, johon Amerikassa usein törmäsi, oli lahjoittajien nimien näkyvillä olo milloin missäkin kohteessa. Näitä oli museoissa, puistoissa ja kirkoissa, Lincoln centerin teatteriin olivat lahjoittajat saaneet nimensä tuolien selkämyksiin, mikä ei kuitenkaan merkinnyt nimikkopaikkaa. Hyväntekeväisyyteen lahjoittamisesta voi tehdä verovähennyksen. Täällä oli nimiä puiston käytävän laatoituksessa:
Ridgewoodin pääkadun kello on hauskasti samannäköinen kuin New Yorkin päärautatieasemalla.
Tämän jälkeen ajateltiin, että kaikki kiva on nyt nähty ja kaikki tarvittava suoritettu. Mutta eipä ollutkaan. Serkku järjesti yllätyksiä toisensa perään. Ensin jostain ilmestyi hedelmäinen nimpparikakku. Kello oli varttia vaille yhdeksän, kun siitä oli nautittu, ja yllätykseksemme pirteä amerikanserkku komensi meidät vielä liikkeelle ja kirjakauppaan naapurikaupunkiin. Olipa kauppa, Barnes & Noble! Pelkkä lastenosasto oli jo meikäläisen kohtuullisen kirjakaupan kokoinen ja musiikkiosaston valikoima parempi kuin yhdelläkään suomalaisella musiikkifazerilla. Viimeiset tuliaiset tarttuivat matkaan kummaltakin osastolta.
Ja vihdoin Mies pääsi takaisin matkan teemaan täällä New Jerseyssä Paramuksen kaupungissa:
Matka ja jetlag
Lentokentällä oltiin ajoissa ja oli aikaa tarkkailla ympäristöä ja lentoyhtiöiden ja muiden ruotsalaisten toimintaa. Newarkin kentän vieressä oli iso IKEA, joka on joutunut sopeutumaan amerikan markkinoille esimerkiksi muuttamalla pussilakanoittensa koon. Meikäläistä kuivauskaappia ei sieltäkään saa, ja sukulaispoika onkin esitellyt Suomesta tuotuja kuivauskaapin hyllyjä kavereilleen suurena ihmeenä.
SAS pitää hyvää huolta lentäjien työsuojelusta. Ei pääse käymään niin kuin pari vuotta sitten helteessä Stockan seinään ajaneelle raitiovaunun kuljettajalle, kun ohjaamon ikkunan saa kätevästi auki.
SAS pitää mukavasti huolta myös matkustajistaan ja tekee lähdöstä ikimuistoisen järjestämällä sightseeing -kierroksen New Yorkin yllä. Siispä vielä viimeiset kuvat matkakohteestamme:
Moottoritie, jossa on kolme nelikaistaista tietä kumpaankin suuntaan. Näitä me ajeltiin Washingtoniin mennessä, ja Second Lady onneksi opasti.
Manhattanin eteläkärki, joka todellakin näyttäisi toisenlaiselta, jos kaksoistornit olisivat vielä olemassa. Sillat näkyvät hienosti, sekä Brooklynin silta että Manhattanin silta, jotka tulivat tutuiksi.
Keskiosa Manhattania on matalampaa ja korkeita rakennuksia alkaa olla sitten Midtownissa Empire State Buildingin jälkeen.
Empire State Buildingin edessä on kuuluisa Madison Square Garden, jossa järjestetään sekä urheilu- että musiikkitapahtumia. Meidän hotelli oli ESB:stä kolme katua etelään (kuvassa oikealle) ja saman verran länteen, eli tässä kuvassa ylöspäin. Ei näy, hukkuun pilvenpiirtäjiin.
Keskuspuisto on todella tärkeä henkireikä Manhattanilla.
"Yö" lentokoneessa sujui jotenkuten. Hankalin osuus koko kolmen viikon matkassa. Oli liian aikaista nukkumiseen, vaikka kone oli pimeänä ja tyynyä ja vilttiäkin sai. Olisi pitänyt nukkua, kotiin tullessa oli jo aamupäivä. Jossain Irlannin yllä tultiin vastaan aurinkoa, joka punersi pilvet allamme, vaikka maassa oli vielä pimeää.
Vantaalla odottivat Esikoinen, Kuopus ja Miniä, jotka täysin hämmentyivät matkatavaroittemme niukkuudesta. Ne olivat jääneet kiireisessä koneenvaihdossa Kööpenhaminaan ja toimitettiin vasta perästä kotiin.
Vastaanotto kotona oli loistava: suomalaista aamupalaa, ruisleipää, maitoa, juustoa, kinkkua, munia, tomaatteja ja kurkkuja, kahvia - kiitos nuorisolle!
Vuorokausirytmi on sekaisin, mutta ollaan kotona ja kaikki hyvin.
